Tieteellinen omavaraisuus ja monimuotoisuus turvattava 1800-luvun puolivälissä lahjakkaita suomalaisia opiskelijoita lähetettiin Saksaan ja muualle ulkomaille omaksumaan luonnontieteiden uusimmat opit, jotta he voisivat palatessaan rakentaa pohjan näiden tieteenalojen korkeimmalle osaamiselle myös Suomessa. 1950-1970-luvuilla Uolevi Raade rakensi Suomelle oman öljynjalostus- ja kuljetusteollisuuden, jotta Suomeen matkaava öljytankkeri ei toista kertaa kääntyisi takaisin kesken matkan talvisodan kaltaisen kriisin syttyessä. Kansakuntamme tulevaisuuden turvaaminen ja uhkien torjuminen ovat tämän päivän avainhaasteita, joihin ratkaisuja etsitään liike-elämän ja markkinoiden toimintatavoista ja arvomaailmasta. Ongelmana kuitenkin on, että esimerkiksi tiedepolitiikassa nämä esikuvat ymmärretään vain pintapuolisesti, jolloin seurauksena on markkinoiden karikatyyri. Riskejä ei suvaita, vaan onnistumisen tulisi olla etukäteen varmaa, ja kärsimättömyys kasvaa samalla. Tuloksia odotetaan syntyvän tiukalla aikataululla, vieläpä niin, että lopputulos olisi saman tien kaupallistettavissa. Tämä johtaa kiusaukseen luvata enemmän ja nopeammin kuin mihin rahkeet riittäisivät, jotta rahoitusta ylipäänsä irtoaisi - silläkin uhalla että helpotus on vain väliaikainen, koska kaikki tutkimusrahoitus on määräaikaista. Lopputuloksena on lupaavien tutkimuskohteiden raunioita, kun huippuyksiköt vaihtuvat tiuhaan luvattujen tulosten viipyessä yli poliitikkojen sietokyvyn - biotekniikan hylkääminen on tästä vain viimeisin esimerkki (HS 1.9.). Menestystä niin tieteessä kuin liike-elämässä on kuitenkin mahdotonta varmuudella etukäteen ennustaa, mutta sen syntymiselle otollisia olosuhteita voi edesauttaa - tai tärvellä. Uuden liiketoiminnan rahoituksessa tunnettu peukalosääntö on, että 20 liikeideasta keskimäärin yksi menestyy ja kattaa kaikkien muiden tappiot - rajojen koettelu, riskien otto ja epäonnistuminen on siis hyväksyttävä, jos halutaan menestyä. Yksityissektorin suurissa organisaatioissa pyritäänkin innovatiivisuutta tavoiteltaessa minimoimaan valvontaa sekä madaltamaan hierarkiaa - luomaan yksikköjä ja toimintamalleja, jotka olisivat mahdollisimman lähellä pieniä, vastaperustettuja yrityksiä ja näille ominaista vapaata tiedon ja ideoiden vaihtoa. Suomalaisessa tiedepolitiikassa on kuitenkin vahvaa painetta keskittyä huippuihin ja synnyttää suuria yksikköjä - esimerkiksi ehdottamalla eri korkeakouluja yhdistettäviksi (Antti Herlin, HS 14.10.). Yksinomaan hallinnollisella tasolla toteutettu yksiköiden yhdistäminen ei ratkaise korkeakoululaitoksen ongelmia, mikäli vanhat organisaatiorakenteet säilytetään ennallaan. Tutkimuksen edistämisen näkökulmasta tulisi ennen kaikkea pyrkiä laajempiin tutkimusyhteisöihin ja yhteistyöverkostoihin, ei niinkään suurempiin hallinnollisiin yksiköihin, joiden tarjoamat synergiaedut jäävät yksityiselläkin puolella usein olemattomiksi. Helsingin ja Uudenmaan Sairaanhoitopiirin (HUS) synnytystuskat ovat osoittaneet, ettei määrällinen suuruus itsessään takaa menestystä. Suurissa yksiköissä tiedonkulku usein hidastuu ja palveltavien intressipiirien määrä lisääntyy, mikä muuttaa toiminnan entistä tehottomammaksi - täsmälleen päinvastoin kuin oli tarkoitus. Markkinoilla tiedetään, ettei pitkäkään menestys anna takeita tulevaisuudesta - tämänhetkiset huiput ja menestyjät on helppo havaita, mutta menestyksen jatkuminen on kiinni ulkoisten tekijöiden kehityksestä ja keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Näihin tekijöihin suomalaiset eivät todennäköisesti voi omilla teoillaan ja valinnoillaan paljoakaan vaikuttaa. Huippuyksilöitä ja -yksiköitä suitsuttavilta jää myös huomaamatta, että moni niistä nojaa vahvasti muiden alojen perustutkimukseen - menestyvät huiput eivät ole muusta tutkimusympäristöstä riippumattomia saarekkeita. Riskien vieroksunnan, lyhytjänteisyyden ja väkinäisen keskittämisen vaarana on, että tulevaisuudessa on tieteenaloja, joissa suomalaisilla ei ole korkeinta osaamista omasta takaa. Donald Rumsfeld on todennut, meidän tulisi olla eniten huolissamme niistä uhkista, joita emme vielä tunne ja joista meillä ei siksi ole mitään tietoa ("unknown unknowns"). Lintuinfluenssa, ilmaston lämpeneminen, öljyvarojen ehtyminen ja Kiina-ilmiö eivät tule jäämään yhteiskuntamme ainoiksi uhkiksi. Syyskuun 10. päivänä vuonna 2001 tuskin kukaan Yhdysvalloissa kuvitteli, että arabian kielen ja kulttuurin tuntemuksella olisi yleissivistystä konkreettisempaa arvoa amerikkalaiselle yhteiskunnalle - vain kaksi päivää myöhemmin tilanne oli toinen. Suomalaisella yhteiskunnalla ei ole varaa keskittyä vain nykyhetken huippututkimukseen, vaan meidän on säilytettävä riittävä kotimaisen tieteellisen omavaraisuuden taso. Uhkatilanteen toteutuessa meillä on oltava omasta takaa vähintäänkin osaamista ymmärtää ja soveltaa sitä, mitä muualla tiedemaailmassa on opittu. Olisi puhdasta toiveajattelua, että todellisen kriisin koittaessa pääsisimme siipeilemään muiden, meitä kaukonäköisempien tai varakkaampien satsauksista omaan riskienhallintaansa. Tämän jos minkä historia on meille opettanut. Biologit pelkäävät luonnon monimuotoisuuden katoamisen altistavan elinympäristöämme entistä laajavaikutuksellisimmille tuhoille. Politiikoilla olisi puolestaan täysi syy pelätä tieteen yksipuolistumista, sillä tälläkään saralla tuhot eivät mitä todennäköisimmin rajoitu pelkästään kulttuurin yksipuolistumiseen. Antti Arppe, DI, tutkija Tiina Arppe, VTT, tutkija Jussi Pakkasvirta, prof. (mvs.) Martti Vainio, prof. (mvs.) Tutkijoita ja opettajia Helsingin yliopistossa