Sopiiko markkinatalouden malli julkiselle sektorille? [Julkaistu Helsingin Sanomissa 16.10.2006] Runsaat 30 vuotta sitten Nobel-palkittu amerikkalainen fyysikko Richard Feynman varoitti sortumasta rahtikultti-tieteeseen. Feynmanin mukaan tällaisessa tieteessä noudatetaan tieteenteon ulkoisia muotoja, muttei säännöllisesti kyseenalaisteta saatuja tuloksia ja niiden pohjalta rakennettuja teorioita. Feynman viittasi Tyynellä valtamerellä länsimaisten löytöretkeilijöiden jäljiltä syntyneisiin kultteihin, joissa paikalliset uskoivat saavansa saarilla käväisseiden länsimaalaisten materiaalista hyvää apinoimalla pilkuntarkasti "rituaaleiksi" tulkitsemaansa länsimaalaisten toimintaa sekä näiden käyttämiä rakennelmia ja varusteita. Suomalaisessa julkishallinnossa liike-elämästä ja vapaasta markkinataloudesta on tullut tämän ajan rahtikultti. Johtavien virkamiesten ja heitä myötäilevien politiikkojen usko on järkkymätön: suomalaisen yhteiskunnan tuleva menestys turvataan myllertämällä yhteiskunnan toiminnot ja organisaatiot kauttaaltaan -- väärin ymmärrettyjen markkinatalousmantrojen mukaisiksi. Virkamiesten puheista paistaa, etteivät he ymmärrä, mitä liike-elämästä lainatut käsitteet ja ideat tarkoittavat alkuperäisessä ympäristössään -- eli markkinoilla -- eivätkä he myöskään tajua, millaisia olosuhteita ja reunaehtoja niiden toteuttamisen logiikka edellyttää. Virkamiehet ja poliitikot kopioivat sokeasti ihannoimaltaan yksityissektorilta kerta toisensa jälkeen "uudistuksina" toimintamalleja, arvostuksia ja käsitteitä, jotka ovat julkiselle sektorille sovellettuina tämän päivän liikkeenjohdon teorian ja käytännön irvikuvia. "Tuottavuuden lisääminen" tarkoittaa käytännössä työtekijöiden määrän dramaattista vähentämistä samaan aikaan, kun tulosvaatimuksia jatkuvasti kasvatetaan. "Kannustavuus" ja "palkitseminen" tarkoittavat korkeintaan yksikköjen rahoituksen ja työntekijöiden palkkojen reaalitason säilymistä -- tuotosten eli "tuloksellisuuden" pitkäaikaisesta ja jatkuvasta kasvusta huolimatta. "Tulosohjaus" merkitsee työn tulostavoitteiden ja toteutustapojen yksityiskohtaista määräämistä, "dynaamisuus" ja "laatutyö" puolestaan uusien raskaiden seuranta- ja valvontaprosessien sisäänajoa jo mittavan paperisodan päälle. "Kilpailuttamista" ja "ulkoistamista" esitetään ratkaisuina sinnekin, missä tarjonta on käytännössä monopolisoitunut, ja yhteiskunnan alun perin yleishyödyllisten organisaatioiden oletetaan lähtökohtaisesti tuottavan "voittoa", jolloin kokonaiskustannukset odotettujen säästöjen sijaan lähtevätkin kasvuun. Kansallisesti elintärkeille yleishyödyllisille resursseille, joita ei olisi niiden kalleuden takia konsanaan yksityisesti luotu, määrätään keinotekoinen "hinta". Oireellista on, että markkina-aatteen nimiin vannovista johtavista virkamiehistä harva on koskaan toiminut johtavassa asemassa tai ylipäätään missään tehtävissä yksityissektorin kaupallisissa organisaatioissa, tutkimuslaitoksista puhumattakaan. Kritiikkiä esittävät puolestaan ne, joiden luulisi riemumielin ulottavan markkinatalouden mekanismit yhteiskunnan joka kolkkaan (Björn Wahlroos, HS 5.4.2006). Yliopistotutkijoina ja yrityselämässäkin toimineina olemme pohtineet ajatusleikkinä, mitä kauheaa seuraisi jos nykyisen puolitiehen jäävän liike-elämän leikkimisen sijaan omaksuisimme vapaan markkinatalouden esikuvaksi siekailematta ja täysin rinnoin. Entäpä jos ulkoistaisimme itsemme ja oman tutkimustoimintamme halvemman kustannustason maahan, kuten Viroon? Tulosneuvotteluissa akateemisten kriteerien mukaan sovitut tutkimustavoitteet täyttyisivät. Voisimme itse päättää, miten tutkimustyömme käytännössä järjestäisimme -- ja siten samalla säilyttää innovatiiviselle tutkimukselle elintärkeän toimintavapauden ilmapiirin. Viime aikoina tämä alun perin leikillinen idea on valitettavasti alkanut tuntua entistä vähemmän vitsiltä. Nykyisen julkishallintoon ja valtion laitoksiin pesiytyneen suuntauksen vaarana on, että se ohjaa keskittymään sisällön ja laadun sijasta muotoon ja määrään, jotta seuraavan "viisivuotiskauden" viralliset tavoitteet saavutettaisiin. Yhtä lailla uhkana on, että kiristyvän valvontailmapiirin seurauksena ulkomaille pakenevat ne jotka siihen vain pystyvät -- eli nuorimmat ja pätevimmät. Tätä menoa heidän paluustaan ei liene pelkoa. Antti Arppe, DI, tutkija Tiina Arppe, VTT, tutkija Jussi Pakkasvirta, prof. (mvs.) Martti Vainio, prof. (mvs.) Tutkijoita ja opettajia Helsingin yliopistossa