Niukkuus ja epävarmuus kannustavat?
[HS: Nuorten tutkijoiden palkat ennallaan]

En ole professori enkä muutenkaan vielä päässyt akateemiseen aateliin
eli ns. pysyvään eläkevirkaan, vaan kuulun siihen pätkätyöläisten
proletariaattiin, johon lukeutuu leijonanosa yliopistotutkijoista ja
-opettajista. Lähes kaikki aloittelevat tutkijat kuuluvat tähän
kastiin, joiden toimeentulo voi lyhimmillään rakentua vain kuukauden
pätkistä. Me saamme rahoituksemme pääsääntöisesti yliopistojen
ulkopuolelta, kuten Suomen Akatemialta, Tekesiltä, tutkijakouluilta ja
säätiöiltä. Tämän ulkopuolisen rahoituksen saaminen perustuu etenkin
humanistisilla aloilla itse aikaansaamiemme työsuunnitelmien ja
tutkimustulosten säännölliseen vertaisarviointiin.

Uuden Palkkausjärjestelmän (UPJ) yhteydessä valtiolla ei
yksinkertaisesti ole halua tarjota yliopistoille enempää kuin mitä
yleiskorotuksista jo muutenkin seuraisi (3%). Keskustelun pyöriessä
oikeudenmukaisuuden ympärillä – huippujen sitouttamisessa,
kannustamisessa ja torkahtaneiden kovistelussa – on käynyt
selväksi, ettei tällä mitättömällä lisärahalla voida korjata ylemmäs
meidän pahnan pohjimmaisten palkkatasoja, eikä myöskään
laajamittaisesti vakinaistaa saati pidentää nykyisiä määräaikaisia
työsuhteitamme. Siksi on vaikea uskoa, että UPJ tarjoaisi meille
nykyisen hakemus- ja raportointirumban päälle muuta kuin lisää
paperisotaa ja väkinäisiä hierarkia-asetelmia.

UPJ:n perusteluiden mukaan arvioinnin lähtökohtana tulisi olla vain
arvioitavan työnkuva, mutta sen epävirallisessa ohjeistuksessa ja
käytännön toteutuksessa vaativuustasot tosiasiallisesti kuitenkin
kytketään nykyisiin virkanimikkeisiin ja oppiarvoihin. Monet tutkijat
omistavat jo uransa alusta lähtien aikaansa virallisen työnkuvansa,
eli oman tutkimuksensa, ulkopuolelle luettavaan opetukseen, opetuksen
suunnitteluun, ohjaustyöhön, yhteistyöverkostojen synnyttämiseen ja
projektirahoituksen keräämiseen. Nämä eivät suoranaisesti edistä omaa
päätehtävää, mutta ovat välttämättömiä taitoja akateemisessa
maailmassa pärjäämisessä eli siis ns. ammattitaidon
kehittymiselle. Usein yhteisö ei ilman tätä työtä selviäisi
kollektiivisista velvoitteistaan kunnialla.

Kun UPJ:stä riisutaan katteeton palkkaliturgia, alta paljastuu joka
yliopiston soppeen tunkeutuva organisaatiokyhäelmä, jossa jokaiselle
määrätään lähiesimies – riippumatta rahoituksen tai tutkimustyön
itsenäisyydestä. Mitä voi enää jäädä tämän hallinnollisen esimiehen
kanssa keskusteltavaksi, kun työmme tavoitteet sekä palkkamme taso ja
kesto on jo kertaalleen sovittu muualla alkuperäisessä
rahoituspäätöksessä? Vielä oudommaksi esimiehen etsiminen käy, kun
oman erikoisalan asiantuntija tai varsinainen ohjaaja löytyy muualta
kuin omasta yksiköstä, tai kun ohjaajia, eritoten poikkitieteellisessä
tutkimuksessa, on useita. Kun lisää rahaa ei ole tarjolla, eikä
yliopisto voi puuttua ulkopuolisten rahoittajien päätöksiin, mitä
virkaa on nyt luotavalla esimieshierarkialla?

Nuorten tutkijoiden näkökulmasta UPJ ei siis ole kannustava eikä
oikeudenmukainen, ellei sitä samoin periaattein myös rahoiteta.

Antti Arppe
Diplomi-insinööri (tuotantotalous)
Tutkijaopiskelija (yleinen kielitiede)
Helsingin yliopisto